Voi mikä kevät! Ja kesä! Ja syksy!

Opetuksen kentällä poikkeustilanteen erityisjärjestelyt kolahtivat viime keväänä draama- ja teatteriopetuksen ytimeen; keholliseen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen. Joillain paikkakunnilla draama- ja teatteriopetuksen järjestäminen katsottiin niin mahdottomaksi, että opettajat lomautettiin. Toisilla paikkakunnilla opettajat tuskailivat verkko-opetuksen järjestämisen kanssa koettaen kekseliäisyytensä äärirajoilla löytää teatterin sielua etäkokousvälinein. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen joukkoon ja kuvailisin opetuskokemusta lukion teatteriopettajana näin:

Minulla on opiskelijat. Tehtäväni on opettaa heidät uimaan. Voidakseni opettaa, tarvitsen uima-altaan ja vettä. Minulla on käytössäni sellainen puhallettava lasten allas, jonka halkaisija on metrin ja jossa on vettä nilkkaan saakka. Onhan siinä allas ja vettä, mutta ei siinä uimaan voi oppia.*

Toukokuun 14. päivä taideaineissa sai pitää ensimmäisen lähiopetustunnin etäkevään jälkeen. Meillä oli käsillä kohtauksen harjoitukset. Kohtauksen tapahtumia oli käsitelty Zoomissa jo monen oppitunnin verran. Vuorosanat oli hallussa. Paljon ajatustyötä oli takana. Rakensimme asemat ja kertasimme, kuka on kenellekin kuka, ja aloitimme harjoittelun. Kun pääsimme muutaman repliikin eteenpäin, yksi opiskelija huudahti: 

Nyt mä tajuan tämän, tähän tarvitaan nää muut ihmiset!

”Niinpä!” Minä huudahdin ihon kipristellessä kananlihalle ja palan kiivetessä kurkkuun. Tiedättekö, tuo päivänselvä opiskelijan aito reaktio on yksi tähänastisen työhistoriani huippukokemus. Hetki, tilanne ja opiskelijan päätelmä oli kirkas, kyseenalaistumaton, totisin tosi, bottom line. Sen seurauksena annoin luvan itselleni päästää irti epätoivoisesta yrityksestä opettaa uimista lasten puhallettavassa altaassa. Ja olen edelleen varma tästä.​​

Kuva Bilteman verkkosivuilta

Kesällä ajatus etäopetuksen jatkumisesta pulpahti mieleen aika ajoin ja joka kerta ajatuksen päätepysäkki oli toive siitä, että voisimme palata lähiopetukseen. Pitkään vaikutti siltä, että toive toteutuu, vaikka toisen ja kolmannen virusaallon tulosta uutisoitiin jo silloin.

Tällä viikolla koulut avautuivat. Niin viralliset kuin epävirallisetkin keskustelut opettajien ja opiskelijoiden kanssa ovat käsitelleet virustilannetta. Aihe leijuu päällämme kuin pilvi. Se sujahtaa keskusteluihin huolina, vitseinä, ennustuksina, ärtymyksinä, selviytymistahtona, voimattomuutena, käytänteinä, kaipuuna. Toivon edelleen, että voimme pysyä lähiopetuksessa.

Kevät rampautti yhdistysten toimintaa, myös FIDEAn. Kevätpäiviä ei ollutkaan ja olimme kaikki niin poikkeustilanteen verottamia että FIDEAn osaksi jäi ajatuksista ja ajasta vain rippeet. Taas toivon: toivon, että voimme jatkaa FIDEAn tärkeää toimintaa ja tarttua uusiin yrityksiin ilman yli pyyhkiviä virusaaltoja.

Työylpeyttä ja varmuutta kaikille kollegoille alkaneeseen syksyyn.

​Susanna

*Tämä vertaus ei ole minun oivallukseni vaan teatteriopettaja Hanna Lekanderin, jonka kanssa kävimme pitkiä puhelinkeskusteluja koronakevään aikana. Kollegiaalinen tuki on ollut korvaamatonta.