löytöretki vai reittiopas?

SUSANNA METSÄLÄ

Tällä viikolla sosiaalisessa mediassa ponnahti esiin Tero Hytösen ja Antti Uimosen artikkeli Työparina pelistudiolla - taiteilija-konsultti­työskentelyn pilotti­projekti 2017. (Teatterikorkeakoulun julkaisusarjan nro 72, Yhteisö ja taide) Pysähdyin ajattelemaan artikkelin esiin nostamia yritysmaailman luomisprosessin ja taiteellisen prosessin välisiä eroja. 

Eroja todella oli. ​

​Miten neuvottelemme, suunnittelemme sisältöä, markkinoimme, puhumme ja käsitteistämme? Minkälaisia työskentelytapoja meillä on? Mitä tarkoitamme prosessilla? Mitä tietoa tarvitsemme prosessin alussa? Mitä tietoa haluamme prosessin lopussa? Miten tärkeää mittaaminen on? Kuinka paljon aikaa tarvitaan uuden luomiseen? Viimeisen kysymyksen kohdalla käsitykset poikkesivat todella kauas toisistaan. Hytönen ja Uimonen saivat aikaa päivän kun heidän arvioimansa ajan tarve voidakseen vastata yrityksen tarpeeseen oli puoli vuotta. Lopputulema oli, että heidän päivänsä yrityksessä muistutti yrityksen virkistyspäivää, mutta työskentelyn arkeen päivän mittaisella interventiolla ei ollut vaikutusta.

Artikkeli puhutteli minua, koska koen, että samankaltaista ristiin puhumista ja maailmojen kohtaamattomuutta on opetuksen ja kasvatuksen alalla eri oppiaineiden oppimisprosessikäsitysten välillä. Hytösen ja Uimosen kuvaama ilmiö näkyy mm. lukion uuden opetussuunnitelman arviointiosuudessa: opiskelun tavoite ja se, mitä ja miten tullaan arvioimaan tulee tietää ja sanoittaa opiskelijoiden kanssa kunkin kurssin (tai tulevaisuudessa moduulin tai opintojakson) alussa. Arviointi siis kohdistuu alussa määriteltyyn tavoitteeseen. Se on tietenkin reilua, että opiskelija tietää, mitä häneltä odotetaan ja mitä tullaan arvioimaan, mutta samalla oppimistavoitteen asettaminen tekee oppimisen menetelmät ”haltuun ottaviksi” ja merkityksiä sulkeviksi, kuten Hytönen ja Uimonen kirjoittavat. Samalla tavoitteen ja arviointikriteerien asettaminen tuo korostetusti esiin tavoitteesta jäämisen - onnistumisen ja epäonnistumisen kysymyksen ja niihin liittyvät tunteet. Voimme tietenkin määritellä oppimistavoitteeksi vaikkapa ymmärryksen syventäminen, mutta mikä mieli ja kriteeristö on arvioida nuoren ymmärryksen syvenemistä yhden kurssin aikana. Taiteen luottaminen ei-tietämiseen, lopputuotoksen ennustamattomuuteen ja (ryhmän) prosessiin herättää joissakin opettajissa ja rehtoreissa epäluuloa ja taiteessa oppimisen tarpeellisuuden kyseenalaistamista. Olette varmaan joskus kuulleet tämän ihan harmittomalta kuulostavan lausahduksen "Tehän vaan leikitte siellä"? Mutta me voimme silloin ajatella lempeästi, että he eivät vaan tiedä.

Hytönen & Uimonen havaitsivat, että heidän oma kehityskohteensa on oppia sanoittamaan ja markkinoimaan heidän omaa prosessiaan: "Kuinka voisimme paremmin kuvata työtämme osana prosessien uudistamista, yksittäisten työpajojen ja virkistyspäivän ohjelman sijaan?" Minusta me draama- ja teatteriopettajat olemme saman kehityskohteen äärellä. Miten sanoitamme ja kuvaamme työtämme ja taiteessa oppimisen prosessia niin, että puhumme heidän kieltä, jotka eivät tunne alaamme siten, että he tahtovat meidät töihin ja draama- ja teatteritaiteen opetusta inklusiivisesti kaikille oppilaille ja opiskelijoille? Miten puhumme niin, että emme perustele draama- ja teatteritaiteen opetuksen tarvetta sillä, että se edistää kilpailukykyä ja luo taloudellista kasvua? Näille mittareille emme voi ihmisyyttä ja taidetta asettaa.

Otsikossa Löytöretki vai reittiopas kiteytyy oppimisprosessien erilaisuus. Löytöretkeilijä ja reittioppaan käyttäjä suhtautuvat eri tavalla kysymykseen, mikä odottaa perillä. Löytöretkeilijä löytää matkansa ja päätyy johonkin ennalta-arvaamattomaan matkansa viisastuttamana. Reittioppailija tietää, mihin on menossa ja miten sinne pääsee. Ne ovat matkanteon menetelminä aivan erilaiset. "Taiteen menetelmät ovat usein merkityksiä avaavia, eivät niitä sulkevia. Taiteessa prosessi itsessään voi olla se, joka avaa uusia suuntia siten, ettei kaikkia muuttujia ja niiden vaikutuksia tarvitse tietää etukäteen.", kirjoittavat Hytönen ja Uimonen ja jatkavat, "että yritysmaailmassa prosessiin liittyy tietty tietämisen tarve: asioita on pystyttävä mittaamaan ja arvioimaan." Mitä löytöretkeilijä ja reittioppailija voisivat oppia toisiltaan?

Koko artikkeli on luettavissa täältä: https://disco.teak.fi/yhteiso-ja-taide/1-3-tyoparina-pelistudiolla-taiteilija-konsulttityoskentelyn-pilottiprojekti-2017/