|
Vuosi on vaihtunut. Kauniissa lumisessa maisemassa FIDEA alkaa käynnistellä vuoden toimintaa. Hallituksen ensimmäiset kokoukset ovat tällä viikolla ja vuoden suunnitelmat alkavat konkretisoitua päivämäärillä ja vastuiden jaolla. Yksi kysymys nousee ylitse muiden: Voimmeko tavata lajityypillisellä tavalla? Juha Hurme kirjoitti Apu-lehdessä: Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä. Tykkäämme pakkautua hännät heiluen tiiviisiin rykelmiin nuuhkimaan, koskemaan, kokemaan ja tekemään asioita yhdessä; kauppaan, kirkkoon, kapakkaan, markkinoille, messuille, festivaaleille, stadioneille, areenoille, kirpputoreille, kuntosaleihin, raveihin, kahviloihin, gallerioihin, kirjastoihin, kioskeihin, moskeijoihin ja teattereihin. Koronavirus on loukannut tätä meille, edistyneille isoille apinoille, keskeistä käyttäytymistarvetta ennen kokemattomasti. Uusien käyttäytymistapojen oppiminen ja lajityypillistä käyttäytymistä rajoittaviin olosuhteisiin sopeutuminen puristaa aivojamme, jotka pyrkivät ennakoimaan tulevaa. Tulevaisuuden suunnitelmiin on vaikeaa luottaa, kun niiden toteutuminen ei ole meidän vaan viruksen käsissä. No niin, nyt se on todettu, epävarmuuden aiheuttama ahdistus jaettu ja jakamalla huoli on puolittunut. Voimme suunnata keskittymisemme siihen, mihin voimme vaikuttaa.
Katso taaksesi ja kiitä. Tämä vuosi on ollut pirullisen virustilanteen lamaannuttama. FIDEAn hallitus on kokoontunut yhteen vain kaksi kertaa vuoden alussa. Hallituksessa on ihmisiä, joita en ole tavannut oikeasti koskaan. Jäsenistöä en ole tavannut kuin muutamia kevät- ja syyskokouksessa ja IDEA-gaalassa tulitikkuaskin kokoisina kaksiuloitteisina pysähtelevinä kuvina tietokoneen näytöllä.
Vähän turhautuneena vuodatan, että lähtökohdat ensimmäiseen puheenjohtajavuoteen eivät olleet mitä eloisimmat. Kaipaan aitoa läsnäoloa, asioiden aistimista ja spontaania keskustelua! Pian tämä kaipuu aiheuttaa läheisyyspuutosepidemian. Epidemia kipuaa merkittävien kansantautien listan kärkisijoille ja se saa oman diagnoosin ja F-koodin. Se muistuttaa Post Show Bluesia tai Firenzen syndroomasta toipuvan tilaa. Kun katson vuotta taaksepäin, on siinä paljon hyvääkin, vaikkakin koronan alle peittämää. Suppeimmista suppein historiakatsaus Suomalaisen kouluteatterin voidaan katsoa alkaneen 1600-luvulla Turun katedraalikoulussa, kun opiskelijat esittivät latinankielisiä näytelmiä uskonoppineiden valvovan silmän alla. 1800-luvun lopulla kansakoulujen kuusijuhlissa näytelmät olivat tavanomainen ohjelmanumero. Topeliuksen lastennäytelmiä oli tarkoitus leikkiä koulussa. Oppikoululaiset nuoret kokoontuivat omaehtoisesti tekemään teatteria koulun yhteydessä. Peruskoulun perustamisen aikaan 1970-luvulla kouluteatterin muodonmuutos liittyi uuteen brittiläiseen virtaukseen, joka painotti itseilmaisua ja luovaa toimintaa. Paradigma kääntyi teatteritaiteen esityksellisyydestä, näytelmien valmistamisesta ja lopputuotokseen keskittymisestä luovaan prosessiin - opiskelijan persoonallisen kasvun ja yhteisön luovan prosessin merkityksen korostamiseen. Samaan aikaan lapsille ja nuorille suunnatun ohjelmiston määrä lisääntyi ammattiteattereissa. Laitosteattereiden satunäytelmien rinnalle lasten- ja nuortenteatterien ohjelmistoon tuli ryhmäteattereiden yhteiskuntakriittisiä teoksia. 70-luvulla kulttuuridemokratian ihanteen siivittämänä perustettiin myös FIDEA ja sen nimi oli uuden aallon mukaisesti Koulujen luovan toiminnan yhdistys ry. Entä teatterin ja draaman aineenopettajakoulutus? Vuonna 1990 Jyväskylän yliopisto aloitti peruskoulun luokanopettajille suunnatun pätevöitymiskoulutuksen ilmaisutaidon opettajaksi. Sittemmin ilmaisutaito muuttui draamakasvatukseksi, jota ei edelleenkään ole tarjolla pääaineopintoina. Se tarkoittaa, että draamaopettajilla on ensisijaisesti jonkun toisen oppiaineen opettajan kelpoisuus. Nykyään avoimet yliopistot tarjoavat draamakasvatuksen pätevöitymiskoulutusta säännöllisesti ja jopa runsaasti. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa alkoi teatteriopettajien maisteriohjelma vuonna 1997. Edelleenkään Taideyliopisto - tai muutkaan yliopistot - ei tarjoa alempaa korkeakoulututkintoa teatteripedagogiikassa kuten tarjolla on musiikkikasvatusta ja kuvataidekasvatusta. Teatteripedagogiikan alemmasta korkeakoulututkinnosta vastaa Turun ammattikorkeakoulun teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutusohjelma ja Yrkeshögskolan Novia ruotsinkielisenä koulutuksena scenkonstpedagog Vaasassa. Sellainen on historiamme ja nykytilanteemme pähkinänkuoressa. Entä tulevaisuudessa?
Opetuksen kentällä poikkeustilanteen erityisjärjestelyt kolahtivat viime keväänä draama- ja teatteriopetuksen ytimeen; keholliseen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen. Joillain paikkakunnilla draama- ja teatteriopetuksen järjestäminen katsottiin niin mahdottomaksi, että opettajat lomautettiin. Toisilla paikkakunnilla opettajat tuskailivat verkko-opetuksen järjestämisen kanssa koettaen kekseliäisyytensä äärirajoilla löytää teatterin sielua etäkokousvälinein. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen joukkoon ja kuvailisin opetuskokemusta lukion teatteriopettajana näin:
SUSANNA METSÄLÄ Tällä viikolla sosiaalisessa mediassa ponnahti esiin Tero Hytösen ja Antti Uimosen artikkeli Työparina pelistudiolla - taiteilija-konsulttityöskentelyn pilottiprojekti 2017. (Teatterikorkeakoulun julkaisusarjan nro 72, Yhteisö ja taide) Pysähdyin ajattelemaan artikkelin esiin nostamia yritysmaailman luomisprosessin ja taiteellisen prosessin välisiä eroja.
Eroja todella oli. |
Olen Susanna Metsälä, FIDEAn puheenjohtaja (2020-) ja tämä on puheenjohtajan blogi.Blogiarkisto
All
|
RSS Feed
